IS Kovis 5.12.2003

Perjantaina 5.12. ostin kioskilta Ilta-Sanomat -nimisen lehden. Kuumeisesti kokeilin kotona kikkailla Kovista kaaoksen keskellä. (Tavarat levällään muuton jäljiltä.) Ja rupesihan se aukenemaan. Ensin ylhäältä, sitten oikealta. Etenin vasenta reunaa kohti. Alakulman ratketessa minua lyötiin >pölökyllä päähän, klang!!gnalk, nähääp ällykölöp<

Kuka löi? Todennäköisesti vihjeyttäjä Eki, koska Teemu ei tiennyt asiasta. Miksi löi? Siksi, koska löysin nimeni ratkaisusta.

Pölkkypääni riemastui tästä niin paljon että kimmahdin kattoon. Sieltä tuijotin lattialle pudonnutta lehteä ja ristikkoa siinä. Totta se oli! Voi jestas jumalaare! Mun nimi ristikossa!

Kaivoin kännyn taskustani ja lähettelin ilosanomaa kaikille tutuilleni. Taisipa iso osa tekstiviesteistä mennä tuntemattomillekin, sen verran muissa maailmoissa olin, katos.

Viestit lähetettyäni ajattelin että tämä pitää jakaa ristikkonetin ihmisten kanssa. Koska mulla ei ole konetta, täytyi lähteä kirjastoon. Suorastaan tavoin lensin eteiseen, pudottauduin kenkiini ja ryntäsin ulos.

Juoksin autooni, käynnistin moottorin ja lähdin kaasuttelemaan kirjastoa kohti. Tässä vaiheessa en edes muistanut laitoinko kerrostaloasuntoni oven kiinni. Alaovea en ilmeisesti ehtinyt edes avata, vaan tulin lasin läpi. Sen verran voimakkaasti helikellot päässäni soivat.

Alitehoinen autoni tuntui matelevan vaikka kaasupoljin oli pohjassa koko ajan. Ja taisipa muutama risteys mennä punaisilla. Sen verran voimakkaasti autojen torvet korvissani soivat.

Paahdoin täyttä höyryä kirjaston oven eteen. (En jättänyt autoa parkkipaikalle, koska sieltä on peräti 20 metriä ovelle.) Tämä ei ilmeisesti ollut kaikkien mieleen. Sen verran voimakkaita ilmeitä minuun luotiin.

Juoksin sisälle ja tällä kertaa muistin availla ovetkin. Mutta siellä minua odotti pettymys: kaikki päätteet varattuja! Ja jonossakin porukkaa! Tuijotin tyrmistyneenä ihmisiä päätteiden edessä ja mietin kuumeisesti mitä tekisin. Sen verran voimakkaasti että höyry nousi korvistani.

Tähänkö tämä hyvä vauhti nyt lässähti? Ei voi olla totta! Ei saa olla totta! Enkö pääsekään levittämään ilosanomaa? Tähänkö päättyi missio?

Missi o nisti?

Erään päätteen edessä istuu kaunis nainen. Todellakin missiainesta, vaan ei nistiainesta. Naisen lumoava kauneus ei ole mikään yllätys Porvoossa. Täällä nimittäin näkee missejä melkein joka päivä. Poikamiehen unelmakaupunki! Ja naisille unelmien poikamieskaupunki!

Päätän toimia. Menen kaunottaren luo, nostan hänet syliini ja kannan nettiinjonottajien penkille istumaan. En puhu mitään, eikä hänelläkään tunnu olevan asiaa minulle. Kiirehdin päätteelle ja kirjoitan tämän säikeen otsikon. Painan lähetä -nappia jonka jälkeen rauhoitun. Tehtävä suoritettu.

Kannan hennon missin takaisin päätteen eteen, lasken hänet tuolille ja tuikkaan vielä pusun poskelle, kalliin näköisen korvakorun viereen. Hän ei vieläkään sano mitään, katselee vain touhuamistani punaiset huulet pyöreänä.

Missio saatettu loppuun, missi o saatettu päätteelle.

Kävelen ulko-ovea kohti, mutta eihän se niin helposti käykään. Eipä tietenkään. Vaikeuksiahan tästä tuli. Niinpä tietenkin.

Eräs kirjastotäti (missiaika ohi jo kauan sitten) huutelee perääni:

- Mikä mies te olette? Menkää jonoon, täällä ei etuilla! Mikä nimi?

Päätän olla vastaamatta. Mutta koska hän jatkaa utelemistaan, aion vähän pilailla hänen kustannuksellaan. Sanon kuuluvalla äänellä:

- Mie oon Rokan Antti, akan rontti!

Täti menee kasvoiltaan tulipunaiseksi. Ihmeen ketterästi hän hyppää tiskin yli ja kävellä kopsuttelee minua kohti. Juoksen autolleni, enkä muista auoinko kirjaston ovia tällä kertaa. Pääsen liikkeelle ennen kuin punainen täti saa minut kiinni. Vilkaisen peiliin ja näen hänet kynä ja lehtiö käsissään. Kirjoittaa varmaan autoni rekisterinumeron muistiin. Voi pahus! Pitää vissiin ostaa erikoiskilvet ennen seuraavaa kirjastoreissua...

Pena